Perhehän rakastaa sinua vaikka mitä tapahtuisi? Perheelle voi kertoa melkein mitä vain?

Joidenkin kohdalla perhe ei ole väleissä ollenkaan, toisilla asiat eivät voisi mennä paremmin. Joskus perheenjäsen ei hyväksy sinua sellaisena kuin olet. Toisinaan on riidelty jostain turhasta (tai oikeasti tärkeästä) asiasta ja välit ovat menneet poikki. Tällaisissa tilanteissa usein molemmat haluaisivat puhua toiselle mutta pelkäävät vastareaktiota.
Itselläni vanhempani ovat eronneet, mutta se tapahtui kun olin ihan pieni. En muista ajasta jolloin he olisivat olleet yhdessä yhtään mitään. Kun kaverit kysyivät miksi he eivät asu yhdessä, vastasimme "On se kivempi että on kaksi onnellista kotia, kuin yksi jossa riidellään koko ajan".
Joidenkin perheenjäsenet ovat muuttaneet kauas tai kuolleet. Minun sukulaiseni asuvat melkein toisella puolella maapalloa ja olen tavannut heidät vain kaksi ketaa. Omat isovanhempani ovat melkein jokainen kuolleet, olen onnellinen vielä siitä yhdestä isoäidistäni joka on vielä elossa. Toista isoisääni en ehtinyt tavata kertaakaan ja toisen isoäitini tapasin yhden ainoan kerran. Perheeni on minulle todella tärkeä, asumme melkein kaikki erillämme, mutta pärjäämme ihan hyvin. Jos minulla ei olisi esim. musiikkia apuna, en varmaan jaksaisi tätä kauaa.
Siskoni kanssa riitelen tosi usein, mutta myöhemmin vaikka olisinkin vihainen tajuan että elämä olisi todella tylsää ilman häntä, rakastan siskoani. Vaikka kuinka tappelemme jostakin turhasta, en halua menettää häntä koskaan.
Välillä isäni miettii miksen minä käyttäydy yhtä huonosti kuin veljeni, en polta, en karkaile, en juo, en tee paljoa mitään. Ajattelimme että olen nähnyt ja kestänyt sitä niin paljon etten itse halua tehdä niin. Omasta mielestäni se saattaa mennä näin:
Tiedän miltä tuntuu kun oman sisaruksen takia menettää aikaa perheensä kanssa, en halua sitä omalle siskolleni, olen nähnyt kuinka paljon vaivaa se on tuottanut isälleni, en halua sitä hänelle uudestaan. Kaikki tuo on mielestäni tyhmää, Karkailu, juominen, tupakointi. Siinä menee rahat ja terveys.

Yhtenä päivänä kun aioimme isäni kanssa alkaa syömään, tuli puhelu poliisilta, (veljeni oli taas karkuteillä) he olivat nähneet hänet jossain ja isäni lähti, jäin yksin syömään. Edelleen ruokailu on se aika kun puhumme yhdessä ja kerromme päivästämme. Silloin se jäi väliin.

Välillä vaan toivon että veljeni lopettaisi nämä älyttömyydet ja eläisi normaalia elämää.

Perheelleni en kai kerro kauheasti mitään elämästäni. Ystäville kai sitten kerron melkein kaiken, parhaalle ystäväällehän voin kertoa kaiken ja luottaa häneen.

Kommenttei, aiheit joist voisin kirjottaa, oliks hyvä? omii kokemuksia?