Välillä tunnen että olen aivan yksin. Koulussa kukaan ei oikeasti välitä, vaan tulee luokse puhumaan vain kun haluaa jotakin. Sanon V**ut. Nyt en enää välitä minäkään. Kärsivällisyyteni loppuu tähän. En jaksa sitä että joku tulee puhumaan hetkeksi ja sitten jättää sinut kokonaan huomiotta. ÄLKÄÄ herätelkö toiveitani ja sitten tuhotko niitä ja minua. En vain jaksa.

Pari viimeistä päivää on mennyt todella huonosti, mutta on ollut hyviäkin hetkiä. Viime torstaina, sain kauhean migreenikohtauksen. Perjantaina loppui 'Where We Are'-Kiertue. Maanantaina alkoivat menkat ja kauhea vatsakipu. Tiistaina olimme Saksanluokan kanssa 'Jan und Freunde' konsertissa. Olisi ollut kivaa ilman vatsakipua. Viikonloppu oli ihan okei, veljeni oli täällä, hän esitteli koulukuviaan enkä enää valittanut kuinka omassani toinen silmäni on enemmän auki kuin toinen. Hänellä oli vielä enemmän. :D

Eräs vanha luokkalaiseni (vanha poikaystävä) tuli juttelemaan kanssani syyskuun alussa, monen kuukauden jälkeen. Kertoi kuinka vielä pitää minusta. Sanoin ettei kannata. Hän väitti vastaan ja jatkoi. Pyysi minua takaisin, mutta en ole valmis mihinkään. En edes tiedä kuka olen tai mitä haluan tehdä. Haluan saada oman elämäni järjestykseen ennen kuin alan seurustelemaan. No, pari viikkoa sitten hän ei ollut puhunut minulle pariin päivään. Yhtenä päivänä hän vain kertoi kuinka kiireinen on. Sen jälkeen ei ole kuulunut yhtään mitään. Alussa hän kertoi minulle kuinka pitkään aina pitää ihmisistä. Kestipä pitkään. Minä välitän hänestä, enkä halua että hänelle käy mitään, mutta en kyllä halua että näin käy joka ikinen kerta kaikkien kanssa. Sainpas sitten vielä tietää että hän oli selittänyt tätä samaa asiaa ainakin kahdelle ystävälleni (myöskin luokkakavereitani). Meni hermot. Nyt, joku joka tunnet minut, haluan että tulet luokseni ja kerrot mitä mieltä oikeasti olet minusta. Ei kaunisteltua versiota vaan totuuden. Arvaa vain kuinka monta kertaa joku on sanonut että olen heidän paras ystävänsä ja viikon päästä ei puhu minulle? Aika todella monta. En jaksa olla se

Tahdon vain mennä ulos ja huutaa. En vain saa ääntä ulos. En ole sellainen ihminen joka itkee toisten olessa paikalla, mutta joskus olen vain lopulta purskahtanut itkuun. Pidättelen sitä aina viimeiseen asti, joskus asiat vain tulevat kerralla ja menevät liian pitkälle.

Viime kuussa jouduin taas riitelemään äitini kanssa jostain sopimuksesta ja saonoin hänelle vain suoraan että haluaisin joskus vain elää normaalia elämää enkä joutua tappelemaan jostain sopimuksesta koko ajan.

päivitän näitä asioita sitten aina välillä

Kirjoitusideoita saa kommentoida tai lähettää sähköpostilla ([email protected]).